Mahtavista tunnelmista hurrikaanin kautta murheisiin...

Nyt on taas tapahtunut niin paljon etten tiedä mistä aloittaisin...

Sain viime viikolla Anne-Marin lisäksi toisen mahtavan asian. En saa tehdä täällä töitä viisumini takia, mutta sehän ei minua ole estänyt. Hain aktiivisesti paikkaa johonkin erilaiseen ympäristöön ja nyt sain vahvistuksen. Olen saanut ''työpaikan'', oikeastaan projekteja, josta hyödyn muuten kuin rahallisesti. Laitan linkin paikasta alle. Siinä saatta olla monelle vähän ihmettelemistä, mutta totta se on. Onneksi olkoon! Paikka on teidän!!!

linkki: http://www.starwoodhotels.com/stregis/property/overview/index.html?propertyID=1961

Sunnuntaina olimme kävelemässä rannalla ja ihmettelemässä kaunista iltaa. Allot olivat mahtavia ja tuulikin melko voimakasta. Yöllä sitten tuulikin oikein kunnolla. Kun sitten ystäväni Max (paikallinen) saapui hakemaan minua kouluun maanantaina, hän kysyi että oletko koskaan ollut hurrikaanissa?!? Siis minä! Pieni poikanen Raumalta?!?! Enpä ole ollut... Vastauksesi tuli kylmä: ''Tänään tulet olemaan...''

Koulussa minua neuvottiin vain menemään kauppaan, hankkimaan elintarvikkeita, menemään kotiin, ja pysymään siellä. Siinä sitä sitten oltiin. Anne-Marin kanssa hurrikaanissa. Kaikkea sitä saa kokea.

 Illan aikana ehdimme juuttua hissiin 20 minuutiksi ja nauttia viimeisen päivän ehtoollista, Anne-Marihan oli lähdössä seuraavana päivänä kotiin...

Nyt tiistaina tätä kirjoittaessa olen jo saattanut Anne-Marin lentokentälle. Tarkoitukseni ei ole tehdä tästä blogista mitään surkuttelublogia, mutta varoitan teitä jo etukäteen, että näin rikki en ole ennen ollut. Vaikka nykyteknologian avulla on helppo pitää toisiimme yhteyttä ja jälleen näkemiseemme on noin kolme kuukautta, on oloni kuin olisin oikeasti menettänyt jotain todella tärkeää. Herkkänä miehenä olen itkenyt kuin... no... sanotaan että herkkä mies... Ne ketkä tietävät olevansa herkkiä, tai tuntevat sellaisen, tietävät siis kuinka paljon olen itkenyt... Paljon... Ja luulenpa, että lentokoneessa Anne-Marin vieressä istuva henkilö toivoisi omistavansa paljon nenäliinoja.

Lentokentällä sitä vasta tietää ja tuntee, että toinen on lähdössä. SIellä ihminen vasta ymmärtää tietyn ajan koittavan. On kuin sydäntä puristaisi tervainen naru joka kiristyy hetki hetkeltä. Se raastaa sydäntä joka hetki. Kyyneleet valuvat valtoimenaan eikä sitä osaa lopettaa. Haluaa vain pitää toista sylissään eikä päästää irti. ''Vain kolme kuukautta''. Ja silti... Se on niin vaikeaa... Haluaa nähdä toisen viimeiseen asti kunnes on pakko kulkea portista jonka yli toinen ei pääse. Ja niin luhistuu vahvakin ihminen.

Kotona olen niin yksin. Niin yksin. En ole ikinä ollut näin yksin... Tuuli humisee, käytävästä kuuluu ääniä, mutta en kuule Anne-Marin ääntä, naurua, hengitystä. En saa koskea... Se on varmasti pahinta. Internetin välityksellä voi puhua, nähdä toisen, mutta kosketus. Ihminen tavitsee sitä. Jos ei ole ketään ketä halata... Voi kuinka sattuu, kelle sen kertoisin, syvälle sydämmeen sattuu...

Ja sitten palataan normaaliksi. Joulukuuhun on aikaa aika tarkalleen 14 viikkoa, joten sen ajan olen yksin ja teen töitä! Perhana käytän ajan hyödykseni kun olen itseni tänne saakka raahannut ja luopunut ajasta rakkaani kanssa 3 kuukaudeksi! Lentokentällä näin sotilaan, yhdysvaltain joukkojen sotilaan, jolla oli asu, jonka tiesin kuuluvan aavikolle. Hän hyvästeli tyttöystäväänsä. Hän lähtee Irakiin tai Afghanistaniin. Minun ja Anne-Marin 3 kuukauttat ovat todella pientä verrattuna tähän pariskuntaan. Toivon todella että myös tämän pariskunnan ero on lyhytaikainen ja päättyy onnellisesti, kuten myös minun ja Anne-Marin.

Herran haltuun!

P.S. Voisitko Anne-Mari avata sen iChatin heti kun saavut kotiin!

Olipa kerran sateinen päivä...

Tämän päivän blogitekstin joku jo ehkä arvaakin...

28.5.2006 alkoi kahden pienen ihmisen (no okei, mulla oli jo vähän mahaa) yhteinen taival. Se on ollut rankkaa, mutta myös elämäni parasta aikaa. Meiltä kummaltakin on vuoronperään kysytty, että olemmeko nyt aivan varmoja ja nyt me sitten olemme.

28.8.2010 lähdimme San Juanin vanhaan kaupunkiin. Saavuimme hetken päästä El Morron linnoitukselle...

Täällä tulisimme lupautamaan toisillemme ensimmäistä kertaa <3 KisKis jotain höpisi aarteen löytymisestä...

Ja niin meren ympäröimänä, tuulen huminoidessa, linnoituksen muurien suojaamana, sateen virkistäminä, auringon lämmittäminä ja rakkauden täyttäminä saivat kaksi erinlaisensamanlaista sielua toisensa <3

Rakastan sinua KisKis <3

Opettelemassa uusia asioita - vai opettamassa???

Ensimmäinen kunnon viikko koulussa on opettanut minulle vasta vähän, mutta arki sitäkin enemmän.
Koulussa kaikki kurssit kestävät koko puolen vuoden ja kurssit alkavat kirjaimmellisesti alusta. Kun meillä Haagassa ensimmäisenä vuotena opetetaan kerralla säännöt ja tavat toimia, täällä kaikki opetetaan aina joka kurssi uudestaan, ja opettajasta riippuen. Täällä yleisohjeet ovat kuten Pirates of the Caribbeanissa sanotaan: ''More like a guidelines...''. Että sillee...

Koulun ihmiset ja oppilaat ovat todella mukavia ja auttavaisia. Olen saanut jopa ystäviä ja saanut kertoa Suomesta ja meidän tavoistamme =D Tosin täälläkin amerikkalainen byrokratia toistaa itseään. Luukulta juostaan luukulle kunnes tulee viimeinen luukku, jollei sitten törmää kieliongelmiin tai rikkinäisiin ''luukkuihin''.

Muistan jo viime kerrasta että ihmiset täällä ovat mukavia ja hyviä työntekijöitä, mutta sekin muuri murtui viime päivinä. Ihmiset voivat olla mukavia ja hyviä töissä jos haluavat. Törmäsin täällä samoihin ongelmiin kuin Suomessa. Esimerkkinä taannoinen vierailuni paikalliseen pikaruokalaan turistialueella kovassa kiireessä. Virkailija ei osannut kunnon englantia (onneksi minä espanjaa tarvittavan määrän), hymyä ei irronnut ja palvelu oli laiskaa ja hiiiidaaaastaaaaaa...... Haastateltuani koulun ihmisiä sain kuulla tutun vastauksen, ei suurta osaa nuorista kiinnosta kuin raha, ylpeyttä ei oikeastaan ole, ja kunnon johtajia ei vielä ole... Koulu on tuottanut johtajia vasta 6 vuotta joten uusia kasvoja alalle odotetaan jatkuvasti. Uudet revitään kuulemma käsistä. Itsekin sain jo kutsun uuden 5 tähden hotellin työhaastatteluun, hassua sinäänsä koska töitä en saa täällä tehdä =D

Täällä ei muuten sitten kierrätetä. On ollut siinäkin ihmettelemistä. Kitarakauppoja en meinaa löytää millään. Auton hankinta täällä olisi lähes pakollista. Uusia paikkoja pitäisi nähdä... Paljon tapahtuu... Minulle on kuitenkin yksi asia, melkeinpä jopa periaate, kirkastunut viime päivinä. Täällä ei voi mennä hukkaan. Mihin suuntaan tahansa menee niin tulee meri vastaan.

Näillä periaatteilla ei muuta kun kohti uusia haasteita!

Palaillaan... =)

Matkakuulumisia ja kuvia osa 1.

Takana on muutama päivä edellisestä kirjoituksestani. Meillä oli vapaa viikonloppu jonka vietimme tutustuen uusiin naapurustoihin. Kävelimme Isla Verdestä Condadon aluelle pitkin mielenkiintoisia katuja.

Palasimme takaisin hieman eri reittiä...

Kun pääsimme kotirantaan...

Seuraava päivä kuluikin sitten vanhassa kaupungissa...

Samassa paikassa...

Kaupungin entisellä merenpuoleisella pääportilla...

Hieman hempeilyä...

Ylläriherkkua (Ben&Jerry's) vanhassa kaupungissa...

Ja tämä ilahduttaa äitiä...

Terkkuja!!! Pieni poika pärjää =D

Ensimmäinen viikko jo melkein takana...

Saavuimme sunnuntaina 15. elokuuta 19 tunnin lentelyn (Helsinki-Brysseli-Madrid-Luis Munoz) jälkeen San Juaniin. Hieman väsyneinä etsimme ihmisiä joiden piti tulla meitä hakemaan ja viemään meitä tulevalle kämpälle jonnekin päin Isla Verdea. Löydettyämme heidät, 10 minuutin ajomatkan ja parin allekirjoitetun paperin jälkeen asetuimme kodiksi. Anne-Mari (avopuolisoni) lähti matkaan mukaan pariksi viikoksi.

Maanantaina herätys olikin sitten jo 8.00 sillä kouluni yhteyshenkilöt veivät minut ja Anne-Marin aamupalalle vanhaan kaupunkiin. Heräsimme hieman väsyneinä, mutta koska olimme saapuneet illalla emme vielä ymmärtäneet asunnon parasta puolta. Se on tuossa alapuolella.

Sitten vain ulos lämmittelemään. Lämpöä heti 34 astetta ja erittäin kosteaa viikon sateiden jälkeen. Koko päivä olikin sitten omistettu minulle, sillä kävimme tutustumassa kouluuni, laitamassa paperit kuntoon, hoitamassa internet- ja puhelinasiat, kaupassa ja sain vinkkejä paikallisten kanssa asioimiseen.

Kaksi ongelmaa kuitenkin huomasimme. Ensimmäinen ongelmani on huono espanjankielen taitoni, joka toivottavasti paranee. Toinen ongelma on se, että kouluun pääsee vain moottoritietä pitkin ja siihen tarvitaan auto tai moottoripyörä. Eli auton hankinta/vuokraaminen on edessä, mutta koulu on ottanut sen myös kontolleen.

Ensimmäinen koulupäiväni oli keskiviikkona. Opiskelin Casinon johtamista, Hotellin johtamista ja Hotellien myynti- ja markkinointi menetelmiä. Mielenkiintoinen loppuvuosi luvassa sillä ohjelmassa on myös hospitality revenue managementtiä ja tapahtumien- ja kongressi järjestämistä. Saan myös harjoittelun sijasta käydä alueen hotelleissa tutustumassa niiden toimintaan.

Olen saanut koko ensimmäisen viikon kokea uskomatonta vieraanvaraisuutta, ystävällisiä ihmisiä ja mahtavia ilmoja. Asunto on loistava, pihalla on allas, talossa kuntosali, ranta vieressä, Burger King vastapäätä (terkkuja Juholle), viereinen rakennus InterContinental, seuraava Waldorff-Astorian (Hilton) El San Juan ja matkaa vanhaan kaupunkiin vain 15 minuuttia. Kouluun matkaa on noin 5 minuuttia, mutta se on pakko taivaltaa autolla. Koska autoa minulla ei vielä ole, joko yhteyshenkilöni ovat noutaneet minua (Student Affair Coordinators) ja tänään itse koulutusohjelmani johtaja =D

Mikäs täällä ollessa... Nyt aloitan viikonloppulomani ja katsotaan sen jälkeen mitä tänne kirjoitetaan. Tätä blogia tulee lukemaan muutama lapsikin joten likaisimmat yksityiskohdat on pakko jättää pois XD

Palaillaan =D

Miksi juuri Puerto Rico???

Hei vain kaikille kiinnostuneille!

Kuten jo saatoit infostani lukea niin olen 23-vuotias Hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohdon opiskelija Haaga-Helia Ammattikorkeakoulusta. En ole sinkku =D

Mietit varmasti, että mitä ihmettä minä teen Puerto Ricossa? Et varmasti ole ainoa. Joten palataanpa ajassa hieman taaksepäin...

Huhtikuussa 2010 sain ilokseni kuulla, että minut on hyväksytty ensimmäiseksi vaihto-oppilaaksi Puerto Ricoon. En tulisi olemaan ihan ensimmäinen Euroopasta lähtevä, mutta viiden ensimmäisen joukossa kuitenkin. Koulu jonne lähden  on yksi Leading Hotels Schools of the Worldin 11 koulusta (kuten myös Haaga) ja sijaitsee San Juanissa, Puerto Ricossa. Saari kuuluu Yhdysvalloille joten tiedossa oli pitkä byrokraattinen sota...

Miksi sitten halusin Puerto Ricoon vaikka helpompiakin vaihtoehtoja olisi ollut? Kauniit naiset? Rommi? Rannat? Ilmasto? En osaa vastata... Mielessä pyöri niin monta asiaa kun vaihtoon halusin. Vaihtoehtojakin oli monia.

Sitten koitti ilta kun puntaroin eri vaihtoehtoja ja päädyin lopulta valitsemaan San Juanin koulun. En osaa espanjaa, joten siinä yksi haaste. En tiedä kulttuurista hirveästi. Kohde on toisella puolella maailmaa. Ja sitten tietysti kauniit naiset (Anne-Mari lähtee mukaan ainakin hetkeksi), rommi, rannat, ilmasto yms...

Sitten toimitettiin paperia suuntaan jos toiseen, valittiin asuntoja, toimitettiin taas papereita, hankittiin rahaa, jälleen papereita, päänsärkyä ja viisumipapereita.

Sitten jo elokuun 12. sain viisumin ja olin valmis lähtemään pitkällisten ongelmien jälkeen. Lentohan oli vasta 15. elokuuta...