Mahtavista tunnelmista hurrikaanin kautta murheisiin...

Nyt on taas tapahtunut niin paljon etten tiedä mistä aloittaisin...

Sain viime viikolla Anne-Marin lisäksi toisen mahtavan asian. En saa tehdä täällä töitä viisumini takia, mutta sehän ei minua ole estänyt. Hain aktiivisesti paikkaa johonkin erilaiseen ympäristöön ja nyt sain vahvistuksen. Olen saanut ''työpaikan'', oikeastaan projekteja, josta hyödyn muuten kuin rahallisesti. Laitan linkin paikasta alle. Siinä saatta olla monelle vähän ihmettelemistä, mutta totta se on. Onneksi olkoon! Paikka on teidän!!!

linkki: http://www.starwoodhotels.com/stregis/property/overview/index.html?propertyID=1961

Sunnuntaina olimme kävelemässä rannalla ja ihmettelemässä kaunista iltaa. Allot olivat mahtavia ja tuulikin melko voimakasta. Yöllä sitten tuulikin oikein kunnolla. Kun sitten ystäväni Max (paikallinen) saapui hakemaan minua kouluun maanantaina, hän kysyi että oletko koskaan ollut hurrikaanissa?!? Siis minä! Pieni poikanen Raumalta?!?! Enpä ole ollut... Vastauksesi tuli kylmä: ''Tänään tulet olemaan...''

Koulussa minua neuvottiin vain menemään kauppaan, hankkimaan elintarvikkeita, menemään kotiin, ja pysymään siellä. Siinä sitä sitten oltiin. Anne-Marin kanssa hurrikaanissa. Kaikkea sitä saa kokea.

 Illan aikana ehdimme juuttua hissiin 20 minuutiksi ja nauttia viimeisen päivän ehtoollista, Anne-Marihan oli lähdössä seuraavana päivänä kotiin...

Nyt tiistaina tätä kirjoittaessa olen jo saattanut Anne-Marin lentokentälle. Tarkoitukseni ei ole tehdä tästä blogista mitään surkuttelublogia, mutta varoitan teitä jo etukäteen, että näin rikki en ole ennen ollut. Vaikka nykyteknologian avulla on helppo pitää toisiimme yhteyttä ja jälleen näkemiseemme on noin kolme kuukautta, on oloni kuin olisin oikeasti menettänyt jotain todella tärkeää. Herkkänä miehenä olen itkenyt kuin... no... sanotaan että herkkä mies... Ne ketkä tietävät olevansa herkkiä, tai tuntevat sellaisen, tietävät siis kuinka paljon olen itkenyt... Paljon... Ja luulenpa, että lentokoneessa Anne-Marin vieressä istuva henkilö toivoisi omistavansa paljon nenäliinoja.

Lentokentällä sitä vasta tietää ja tuntee, että toinen on lähdössä. SIellä ihminen vasta ymmärtää tietyn ajan koittavan. On kuin sydäntä puristaisi tervainen naru joka kiristyy hetki hetkeltä. Se raastaa sydäntä joka hetki. Kyyneleet valuvat valtoimenaan eikä sitä osaa lopettaa. Haluaa vain pitää toista sylissään eikä päästää irti. ''Vain kolme kuukautta''. Ja silti... Se on niin vaikeaa... Haluaa nähdä toisen viimeiseen asti kunnes on pakko kulkea portista jonka yli toinen ei pääse. Ja niin luhistuu vahvakin ihminen.

Kotona olen niin yksin. Niin yksin. En ole ikinä ollut näin yksin... Tuuli humisee, käytävästä kuuluu ääniä, mutta en kuule Anne-Marin ääntä, naurua, hengitystä. En saa koskea... Se on varmasti pahinta. Internetin välityksellä voi puhua, nähdä toisen, mutta kosketus. Ihminen tavitsee sitä. Jos ei ole ketään ketä halata... Voi kuinka sattuu, kelle sen kertoisin, syvälle sydämmeen sattuu...

Ja sitten palataan normaaliksi. Joulukuuhun on aikaa aika tarkalleen 14 viikkoa, joten sen ajan olen yksin ja teen töitä! Perhana käytän ajan hyödykseni kun olen itseni tänne saakka raahannut ja luopunut ajasta rakkaani kanssa 3 kuukaudeksi! Lentokentällä näin sotilaan, yhdysvaltain joukkojen sotilaan, jolla oli asu, jonka tiesin kuuluvan aavikolle. Hän hyvästeli tyttöystäväänsä. Hän lähtee Irakiin tai Afghanistaniin. Minun ja Anne-Marin 3 kuukauttat ovat todella pientä verrattuna tähän pariskuntaan. Toivon todella että myös tämän pariskunnan ero on lyhytaikainen ja päättyy onnellisesti, kuten myös minun ja Anne-Marin.

Herran haltuun!

P.S. Voisitko Anne-Mari avata sen iChatin heti kun saavut kotiin!